Siellä sun täällä

Huhhuh mikä viikko taas ollut! Helpompaa on kuitenkin ollut kuin viime viikolla, koska sitä näköjään taitaa tottua kaikenlaiseen. Tällä viikolla olen ollut County Hospitalin medical wardilla, mitä ehkä voisi kuvailla kenialaiseksi vastineeksi sisätautien osastosta. Osastolla hoidetaan kaikkea psykoosista, diabetekseen ja malariaan. Tai jätetään hoitamatta…

Osastolla on ollut tällä viikolla noin 35 potilasta 27:llä vuodepaikalla. Muutama sänky ei ole käytössä (toisissa ei ole patjoja ja toiset ovat varmaan vain likaisia). Tämä tarkoittaa sitä, että potilaat jakavat sänkyjä. Maalaisjärkeä ei juuri käytetä potilaita sijoittaessa. Samassa sängyssä näin toissa päivänä lähes tajuttomana makaavan potilaan, jolle on diagnosoitu psykoosi (mitä lie tarkoittaakaan täällä), ja levoton, potkiva vanha rouva. Rouva ei ollut sängyssä pysyä, mutta ei pystynyt myöskään itsekseen liikkumaan. Kauheinta täällä on se, että kukaan ei välitä siitä, vaikka potilas loukkaisi itsensä tippuessaan sängystä. Sanomattakin lienee selvää, että täällä ei ole laitoja sängyissä. Koska emme muutakaan keksineet, niin otimme potilaan virtsaisen peiton ja taittelimme siitä leveän kaistaleen, jonka laitoimme rouvan lantion päältä patjan reunojen alle. Tällä keinolla potilas pysyi sängyssä, kunnes omaiset saapuivat taas paikalle.

Keskiviikkona mua pyydttiin lukemaan aamurukous ennen raporttia. Menin niin lukkoon, etten osannut sanoa mitään muuta kuin että Johanna voi varmaan jatkaa tästä. Johanna sitten pelasti mut hommalta kiittämällä yövuoron töistä ja pyytäen päivälle siunausta. Tilanne oli aivan kauhea – en vain pysty muistamaan, koska olisin viimeksi rukoillut. Torstaina rapsalla ihmeteltiin kauan sitä, miksi potilasmäärät eivät vastaa kirjoissa, kunnes yöhoitaja muisti, että oli unohtanut, että joku potilaista kuoli yöllä. Näin voi tapahtua vain Afrikassa! Suomessa ei kukaan unohtaisi mainita sitä, että potilas on kuollut vuoron aikana.

Torstaina päätin selvittää, mikä yhden potilaan tila on, koska olin jo maanataista alkaen tarkkaillut, ettei tälle potilaalle ole tehty mitään osastolla. Hän on maannut selällään maanantaista asti katsoen kattoon. Hän ei ole varmastikaan syönyt eikä juonut. Hän oli kastellut koko sängyn, kun tarkistin tilanteen. Hän makasi märissä vaatteissa ja lakanoissa ja hänen vieressään oli toinen vuodepotilas. Yksi opiskelijapoika ihmetteli sitten ääneen mulle ja Johannalla, että on kyllä vaikeaa vaihtaa lakanat sänkyyn, jossa on kaksi vuodepotilasta. Sanoin hänelle, että kyllä se onnistuu, jos vaan haluaa asialle jotain tehdä. Huomasin, että naisen käsi roikkui sängyn laidan yli. Hän ei pystynyt sitä itse nostamaan ylös. Se oli turvoksissa – lie kuinka kauan siinä roikkunut. Naiselle oli diagnosoitu psykoosi. Hän oli kuuma, hikinen ja hengitys rohisi. Kysyin mistä saan hänelle vettä, jota voisin hänelle juottaa. Kukaan ei osannut auttaa. Kyselin myös, että mistä saisin vettä, jotta voisin häntä pestä. Hänellä ei kuulemma ole omaisia, jotka hänestä huolehtisivat. Hän ei siis pääse vessaan, eikä pesuille, kukaan ei häntä syötä eikä juota. Johanna totesi, että on aivan sama, olisiko nainen sairaalassa vai kadulla, koska sairaalassakaan hän ei näyttänyt saavan minkäänlaista huolenpitoa. Olen siitä samaa mieltä! Mutta ehkä jos täällä välittää liikaa, ei pysty toimimaan hoitajana, koska täällä ei ole resursseja auttaa kaikkia apua tarvitsevia.

Päätin torstaina aamulla, että teen jotakin tämän naisen hyväksi. Musta ei ole suurta hyötyä osastolle muullakaan tavoin. Paikalliset opiskelijat pyörittävät paikkaa. Tälläkin viikolla aamuvuorossa on ollut vain yksi varsinainen hoitaja. Opsikelijat lääkitsevät, kanyloivat, katetroivat ja mittaavat vitaaleja potilailta. Olisimme Johannan kanssa pesseet naisen, mutta emme vain tienneet miten sen olisimme tehneet. Tyydyimmekin sitten vain vaihtamaan kuivat vaatteet ja vuodevaatteet. Hain naiselle oman juomapulloni, jotta hän saisi jotakin juodakseen. Perjantaina mulle selvisi, että koko sairaalassa ei ole puhdasta juomavettä saatavilla. En vain ymmärrä, kuinka se on mahdollista! Nostimme potilaan sängynlaidalle istumaan. Hän pystyi siinä istumaan ja otti jopa jaloilleen. Juotimme hänelle vähän puuroa. Täällä puuro on juotavaa – vähän vellimäistä. Kysyimme lääkäriltä, että voiko hänelle antaa antibioottia, jota olimme viime viikolla ostaneet toiselle potilaalle (hän kuoli maanantaina, eikä hänelle oltu annettu ostamistamme lääkkeistä mitään muuta kuin sen, mitä itse annoimme hänelle perjantaina). Kirurgisella osastolla oli lisäksi ”käytetty” kaikki mepilex-tyyliset taitokset, joita Johanna sinne vei. Veimme sinne kokonaisen muovipussillisen, ja vaikka siteet olisi vaihdettu moneen kertaan päivässä jokaiselle potilaalle (mitä varmasti ei oltu tehty), ei taitokset olisi siitä vielä loppuneet. Joku on vienyt ne osastolta vain parempaan talteen! Järjestelmän toimimattomuus, petos ja korruptio uuvuttavat mua. Auttaminen on todella vaikeaa, jos se tehdään mahdottomaksi. Lääkäri antoi luvan potilaan nesteytykseen ja antibioottiin. Johanna leikki lääkäriä ja kirjoitti lääkkeet korttiin, johon lääkärit yleensä kirjoittavat määräyksensä. Ajattelimme, että näin nainen saa edes mahdollisuuden siihen, että hän saa illalla toisen annoksen antibioottia. En yllättynyt perjantaina, kun huomasin, että näin ei ollu kuitenkaan tapahtunut.

Tällä osastolla on ollut hyviäkin opiskelijoita. Olen tullut siihen tulokseen, että koululla on myös suuri merkitys siihen, millaisia opsikelijoita he lähettävät harjoittelemaan. Kuulin myös, että opiskelijat hakevat yliopistoon, jossa heille määrätään ala, jota opiskella. Näistäkään opiskelijoista kukaan ei ollut ensisijaisesti halunnut hoitoalalle. Mietin vain, että kuinka motivoituneita hoitajia valmistuu Keniassa, jos kukaan ei todellisuudesssa ole valinnut alaa itse.

Hoitaja tienaa noin 500-600 euroa kuukaudessa, mikä on kohtuullinen palkka Keniassa. Multa kysyttiin ihan tosissaan, että ajatellaanko Suomessa, että Keniassa on maailman parhaimmat hoitajat. Ilmeisesti Afrikassa näin ajatellaan ja saattaahan se pitää paikkansakin. Yhtenä aamuna yöhoitaja totesi, että sairaalat ovat varmaan melko samanlaisia Suomessa kuin Keniassa. En vain tiennyt, miten kohteliaasti vastaisin, että suomalainen sairaala on todella paljon edellä kehityksessä. Totesin sitten vain, että meillä ei ole pulaa tarvikkeista, sängyistä tai materiaaleista.

Raskasta on oikeasti ollut. Täällä etiikka ei ole samaa kuin Suomessa. Väitän, että huonoimmassa suomalaisessa vanhainkodissa on parempi hoidon taso kuin County Hospitalissa. Täällä hoitaja voi hyvin jättää potilaan sänkyyn mätänemään pesemättä ja ruokkimatta häntä. Tärkeää kuitenkin on, että peti on pedattu. Välistä tuntuu, että inhimillisyys puuttuu. Jos jossakin ei lue, että tämä on mun vastuulla, se ei ole ja voin sen siivuuttaa. Näin täällä ajatellaan. Kauheasti käytetään aikaa kirjaamiseen, papereiden pyörittelyyn ja hienojen hoitosuunnitelmien tekoon, mutta samalla unohdetaan se tosi seikka, että potilaalla ei ole varaa kalliiseen lääkitykseen tai kuvantamiseen. Sitten ei tehdä mitään, koska ei voida totetuttaa hoitosuunnitelmaa. Siis ihan oikeesti tekisi mieli kysyä, että mitä vittua? Eikö sitten vain olisi parempi suunnitella jo hoito alun perin varojen mukaan? Mutta täällä ei ajatella niin.

Tänään osallistuin myös aamulla pidettävään koulutustuntiin. Suomessa ei ikinä pidettäisi mitään koulutusta aamulla, vaan vasta iltapäivällä, jos jää aikaa muilta hommilta. Potilaille lähdettiin antamaan lääkkeitä puoli kymmeneltä. Viimeiset saivat aamulääkket yhdeltä. Opetustunti koski malariaa. Hämmästyin, kuinka vähän paikalliset lääkäriopiskelijat (heikin osallistuivat hoitajan pitämään tuntiin) tiesivät malariasta ja se on täällä yhtä yleinen kuin flunssa. Mutta hienoa oli, että lääkäriopiskelijatkin osallistuivat koulutukseen, jonka hoitaja piti.

Mutta vielä viikko mun pitäis jaksaa tässä sairaalassa. Ensi viikolla menen onneksi leikkaussaliin. Musta jotenkin tuntuu, ettei asioita ehkä tehdä ihan samalla tyylillä kuin Suomessa. Saa nähdä 🙂

Yhtenä aamuna kysyin, että kuka tämä nainen on, joka istuu ulkona vessojen luona. Hän kuulemma asuu sairaalassa. Joku oli hänet tuonut kadulta sairaalaan ja maksanut hoidon. Naista ei voi kuitenkaan kotiuttaa, koska hänellä ei ole kotia. Joten hän asuu osastolla – hän saa sieltä nukkumapaikan ja ruuan.