Toinen viikko Blue Crossilla oli rankempi kuin ensimmäinen. Viikko oli rakenteeltaan hyvin samanlainen, mutta tällä viikolla koin ohjelman hyödyttömyyden. Ensimmäisellä viikolla olin äimistynyt siitä, että tällaista toimintaa edes järjestetään Kisumussa. Tällä viikolla iski epätoivo siitä, että näitä lapsia on aivan liikaa eikä kaikkia voida millään auttaa. Kisumussa on kuitenkin viimeisimpien tietojen mukaan 900 katulasta. Täällä pitäisi vain osata iloita kaikista pienistä onnistumisista, eikä edes yrittää auttaa kaikkia, koska se on suoraan sanottuna mahdonta.
Tänään aloitimme päivän nuorisovankilasta. Poliisi vie lapsia kadulta vankilaan – lapset eivät kuitenkaan välttämättä ole tehneet mitään laitonta. Poliisit ovat hyvin korruptoituneita ja kuulinkin, että aikaisemmin ammattiin ovat ajautuneet koulunsa kesken jättäneet nuoret. Nyt tilannetta on yritetty alkaa muuttaa ja koulutukseen pääsee vain lukion suorittanut. Juttelimme tänään poikien kanssa pienemmissä ryhmissä. Tytöille nunna piti jonkinlaista hengellistä kasvatusta, joten he eivät tänään kerenneet juttutuokioon. Ympärilläni pyöri tänään kymmenkunta poikaa, joille opetin ristinollaa ja jätkänshakkia. Kai sitä pitäisi osata iloita siitä, että pojilla oli tänään tunnin verran ohjelmaa ja että heillä tuntui oikeasti olevan mukavaa.
Olemme vierailleet vankilassa nyt useamman kerran. Pojat kyselivät koska tulen seuraavan kerran. Pahalta tuntui sanoa, että en tiedä. Mietin, että ehkä voisimme järkätä lapsille päivän, jossa vetäisimme ohjattuja leikkejä ja veisimme vaikka keksejä tai karkkeja mukanamme. Saa nähdä saammeko toteutettua ajatuksen. Haluaisin tehdä niin paljon ja järjestää kaikenlaista, mutta samalla tunnen itseni hyvin hyödyttömäksi. Erityisen suloinen on Aenea-poika, jolle olen jutellut joka kerta. Hän vain hymyilee koko ajan ja vaikuttaa niin kovin herttaiselta. Toivon hänelle kyllä kaikkea hyvää elämälle!
Iltapäivästä voin todeta lyhyesti, että huh huh! Sovittiin Steve-ohjaajan kanssa, että nähdään Blue Crossilla kello kahdelta vankilavierailun jälkeen. Menimme meidän punaisen tiimin voimin tuktukilla Kibosiin. Maksoimme kyydistä 200 shillinkiä eli 2 euroa. Matka tilalle kesti noin puolituntia mopoauton kyydissä. Täytyy sanoa, että lievästi ryhmäämme otti päähän, että jouduimme vielä iltapäivällä töihin, koska kaikki muut Blue Crossilla työskentelevät opiskelukaverimme pääsivät vaihtamaan vapaalle ja suurin osa lähti hotellin altaalle ottamaan aurinkoa. Eilenkin jo koin tätä epäreiluutta, koska jouduin parin muun opiskelijan kanssa lähtemään autoretkelle 40 kilometrin päähän muiden nauttiessa elämästä 🙂 Mutta se on taas jo aivan toinen tarina!
Harmitus kyllä laantui heti, kun pääsimme Blue Crossille. Siellä nimittäin oli uusi asukas! David, jonka olimme bonganneet iltapartiosta ja joka oli torstaina meidän kanssa pelaamassa jalkapalloa. Johanna tunnisti ja muisti hänet hyvin. Fiilis oli kyllä hyvä, koska näin konkreettisesti sen, että joitain lapsia voidaan oikeasti auttaa.
Blue Crossilta lähdimme jalkaisin liikkeelle. Kävelimme kohti Kibosia. Tarkoitus oli tehdä pari kotikäyntiä. Tapasimme perheen äidin työpaikallaan, jossa hän myi hiiliä. Ämpärillisestä hän pyysi kuulemma 50 shillinkiä. Kävelimme lähes puoli tuntia hänen kodilleen. Siellä hän asui lapsensa kanssa, jonka isä kuulemma oli kuollut 13 vuotta sitten. Ja tytöllä tosiaan ikää 7 vuotta. Tarinaa kuullessa oli kyllä pokassa pitämissä etenkin, kun Abdi nauroi vieressä ja Taru katsoi hoomoilasena sivusta ja kyseli jatkokysymyksiä siitä, kuinka tämä on mahdollista. Meidän ohjaaja vielä kääntyi Johannan puoleen ja kertoi kaikille, että Johanna ja mää ollaan hoitajia ja haki vielä Johannalta varmistusta siitä, että asia voi olla näin. Ei hittolainen, kun oli taas tilanne! Täällä täytyy alkaa kehittää itselleen pokerinaamaa ja vain katsoa ja nyökytellä sivussa, että hienoa, että asiat ovat järjestyneet. Juu, todellakin on jumalan tahto, kun asiat näin menevät.
Naisen talolta kävelimme läheiseen taloon, jossa myös kyselimme kuulumisia ja sitä kuinka talon pojalla menee koulussa. Siellä kuulimme, että isä on vaihtanut rennon kasvatusotteensa kuritukseen ja saanut hyviä kasvatustuloksia. Mitä lie sitten tämä tarkoittikin! Ehkä parempi olla kyselemättä liikoja. Poika on nyt kuitenkin tottelevainen ja kunnioittava. Huomio matkalta: salassapitovelvollisuutta täällä ei tunneta. Edellisen paikan äiti istui kanssamme kuuntelemassa tämän talon isännän tarinaa pojastaan.
Matkalla näimme taas paljon lapsia. Perään huudetaan aina: Muzungu, how are you?
Tämän talon pihalla liikuskeli hanhi kahden tivun kanssa. Sisältä ryömii aivan pieni, ehkä kuukauden ikäinen, kissanpoika. Kissa varmasti vaistonvaraisesti katseli ja ihmeteli tipuja ja näki edessään syötävää. Kissa tönäisikin toisen tivuista kumoon ja emolintu lähti nokkimaan kissaa ja kissa luikki pakoon. Tässä kohtaa Steve selitti jotakin hyvin tärkeää meille ja Taru ja mää vaan pällisteltiin tätä luontonäytelmää. Me saamme osaksemme täällä katseita, kun kiinnitämme huomiota tietä ylittäviin lehmälaumoihin, lampaisiin, vuohiin ja kaikkiin mahdollisiin kotieläimiin.
Huomenna meillä on viimeinen päivä Blue Crossilla. Lauantaina kaikki lähialueen lapset tulevat vanhempansa tai huoltajansa kanssa paikalle. Tarjolla on leikkiä ja laulua muksuille ja jonkinlaisia vanhemmuusluentoja aikuisille. Mielenkiinnolla odotan millainen Blue Crossin normilauantai on.
Ai niin! Vielä pakko mainita siitä, että ajattelimme punaisella tiimillä hankkia ohjaajallemme, Stevelle, pienen muistamisen. Emme kuitenkaan keksineet mitään sopivaa ja sitten fiksusti pohdimme, että mepä kysymme häneltä, mitä hän haluaa. Ajattelimme, että olisi kuitenkin kiva hankkia jotakin tarpeellista ja hyödyllistä. Puhelussa hän sanoi miettivänsä asiaa, mutta tuntia myöhemmin saimme viestin, jossa meiltä pyydettiin internetmodeemia tai edullista älypuhelinta. Täällä ilmeisesti voi pyytää avoimesti isojakin asioita. Suomalaiseen kulttuuriin se ei jotenkaan sovi. Olin miettinyt, että olisin hyvin voinut Stevelle jättää toisen puhelimistani (toinen on kyllä oikeasti Jennyn 🙂 ), kun lähden täältä, mutta jotenkaan en tykkää siitä, että tällaista meiltä pyydetään. Olisi ollut kiva antaa puhelin antamisen ilosta, mutta pyydettynä se ei tunnu niin kivalta. Saa nähdä, miten toimimme. Puhelinta emme hänelle joka tapauksessa osta, koska ne maksavat täällä yhtä paljon kuin Suomessa.
Blue Cross on ollut hieno harjoittelupaikka monella tapaa. Toiminnassa olemme nähneet kaupunkia, tutustuneet paikalliseen elämään, nähneet maaseudun asutusta sekä kaupunkien slummeja. Tällaista täällä Keniassa tällä viikolla! Ensi viikolla työharjoittelu alkaa terveyskeskuksessa. Täytynee harjoitella pokan pitämistä viikonloppuna 🙂
Mielenkiintosta lukee näitä sun kuulumisia sieltä. Voin vaan kuvitella miltä tuntuu ku ei voi auttaa, kun välillä täällä suomessakin tuntuu ettei pysty auttaan kunnolla niin siä se on varmaan pahempaa.